Myllyteatterin blogi

Uskontunnustus September 7, 2009

Uskontunnustus

Uskon teatteriin. Ja sanon ”uskon” ”tietämisen” merkityksessä.

Olen toiminut tämän uskon tai tiedon varassa jo useita vuosia: etsinyt työkaluja työskennellä näyttämön kanssa, hahmotellut ajatuksia ja tehnyt esityksiä. Olen treenannut ja hionnut, neuvotellut, matkustanut ympäri maailmaa ja tavannut muita teatteri-uskovaisia yli maitten rajojen.

Olen toistanut tätä lausetta erilaisten ihmisporukoiden edessä, ministeriössä, seminaareissa; pankinjohtajalle pyytäessäni lainaa teatterin tekemisestä koituneisiin kuluihin; virkamiehille, tuottajille, kulttuurikansalle, sivistyneistölle, tietysti taiteilija-kollegoille. Olen joutunut uskon tähden kiipeliin ja joskus selkkauksiin. Olen luutunnut näyttämön ja harjoitustilojen lattioita, keittänyt kahvia ja viettänyt unettomia öitä, ja mitä kaikkea, tämän uskon vuoksi. Viimetiistaina oltiin koolla symposiumissa, jossa tarkoitus oli valtion määräyksestä pohtia luovuutta ja Suomen henkistä ilmastoa – jotta se saataisiin oikein kukoistamaan 2010-luvulla. Hoksasin taas aloittavani puheenvuoroni tällä ”julistuksella”: Uskon teatteriin.

Mihin sanon uskovani, tai mitä sanon tietäväni, kun näin sanon?

Rakastuin näyttämöön silloin kun 7-vuotiaana näin oopperan. Se oli *Viimeiset kiusaukset*, ja siinä lauloi Martti Talvela. Vaikutuin eniten siitä, että ihminen oli siinä niin suuri. Ja samalla pieni. Ei ollut kyse oopperasta taidelajina eikä oopperan aiheesta. Kyse oli siitä, että kuulin ihmisestä tulevan sellaisen äänen. Se oli ääni jota ei kuule joka päivä. Se oli jotakin muuta, ja silti se tuli ihmisestä. Siinä äänessä oli jokin juureva voima ja energia, joka paiskautui minua päin näyttämöltä. Eikä sillä ollut tekemistä vain Martti Talvelan äänen kanssa. Sillä oli tekemistä äänen kanssa yleensä. Energian kanssa yleensä. Jonkun elämänvoiman kanssa yleensä.

Jonkun sellaisen kanssa, jonka äärellä olimme me molemmat, Martti Talvela ja minä. Hänen äänensä sen sai aikaan, ja se ylöspano, että sille äänelle annettiin tilaa, ja energia tuli näyttämöllä esiin. Minä olin noin 7-vuotias, ja istuin katsomossa rävähtämättä, tuntien siinä energiassa jonka äänessä kohtasin, vuorten jylyn ja valtameren ja tuulen, ihmisen paikan tässä galaksien avaruudessa, tai planeetta Gaian sisässä jylisevän elämänvoiman, joka “through the green fuse drives the flower”, kuten Dylan Thomas runossaan sanoo. Se näytti, että ihmisessä on tuollaista, minussakin. Tuollaista vaarallista voimaa, vaarallisen paksua lämpöä ja vaarallisen hienovireistä herkkyyttä – yhteyttä kaikkeen muuhun maailmaan, luontoon ja koko universumiin. Talvelan ääni ja hänen keskittymisensä musiikkiin – ja se että hän oli harjoittanut kehonsa sellaiseksi, että pystyy antamaan ulos sellaisen äänen, joka ihmisessä, jokaisessa meissä potentiaalina uinuu – tämä kokemus voimaannutti ja saattoi minut yhteen oman aran, vakavaksi ja kiltiksi kasvaneen tytön oman elämänvoiman kanssa. Samalla se liitti minut yhteen maailman kanssa, ja muiden katsojien kanssa. Minusta se ääni paljasti meistä kaikista jotakin, ja minä katsoin suoremmin silmiin niitä jotka olivat istuneet (tai nukkuneet, hah!) oopperassa kanssani. Tosin oli esitys vaikuttanut myös niihin aikuisiin, joiden kanssa teatterikäynnillä olin. Esityksestä keskusteltiin pitkin iltaa sen jälkeen, ja sekin oli tavatonta, sillä en muista kasvaneeni erityisen keskustelevaan kulttuuriin.

Yhdellä sanalla sanoen, tunsin tuolloin 7-vuotiaana kokeneeni näyttämön kautta jotakin pyhää. (Pyhä voidaan määritellä niin että se on kokemus itsestä suhteessa johonkin itseään suurempaan; kokemus suhteesta johonkin kokonaisuuteen joka on suurempi kuin yksittäinen ihminen yksilöllisine piirteineen ja tunnistettavuuksineen.) Koin tämän teatterissa. Siksi sanon että uskon teatteriin.

Ns. puheteatterissa – tai esitystaiteessa – meillä ei ole kohtaamisen pintana laulettu ääni ja musiikki. Kohtaamisen pintana on näyttelijän keho. Ja näyttämön moniulotteinen maailma, jossa näyttelijä seisoo, istuu, makaa, kyyristyy; hengittää ja puhuu ajassa. Me kohtaamme yhteiset asiat näyttelijän kehollisen energian kautta, ja sitä kautta, että näyttämön jokainen kohta tukee tätä. Teatteri jonka puolesta olen valmis intoilemaan, taistelemaan, teoretisoimaan, matkustamaan ympäri maailmaa, oppimaan lisää, hapuilemaan ja vaarantamaan omaa turvallisuudentunnettani, on teatteria jossa näyttelijä on keskiössä – näyttelijä joka antaa oman kehonsa ja äänensä samanlaiseksi aineeksi ja energiaksi kuin Talvela äänensä.

Ymmärrän näyttelijän tehtävän edelläkulkijan, muistajan, voisi jopa sanoa että shamanistisen papin tehtävänä. Ajattelen, että näyttelijä tekee jotakin meidän puolestamme. Tämä vaatii itsensä unohtavaa ihmisyyttä näyttelijältä: on suostuttava antamaan kehonsa ja äänensä ”uhriksi”, keskityttävä johonkin toimeen, eleeseen ja tekoon niin, että näyttämön äärelle tulevilla on mahdollisuus päästä osalliseksi jostakin yhteisestä.

Tämä vaatii, että näyttelijän pitää mennä sellaisille rekistereille ihmisessä, jotka eivät ole nykypäivänä meidän arjessamme läsnä – ja ohjaajan pitää sallia ja uskaltaa olla läsnä tässä kulussa.

Näyttelijän tehtävä on mielestäni hioa kehonsa sellaiseksi kuin oopperalaulaja äänensä. Ja kulkea esitykseen luotava reittinsä ja hallita eleensä ja äänensä niissä tehtävissä joita esitys hänelle antaa, mahdollisimman puhtaasti. Samalla hän tekee katsojan puolesta jotakin; ottaa yhteyden sellaiseen elämänvirtaan johon on hän saanut kosketuksen harjoittelunsa kautta ja antaa sen tulla esiin, eleen, äänen, toiminnan avulla. Se panee meidät katsomossa kosketuksiin jonkun yhteisen kanssa. Ja sellaiseen näyttämöön pyhä saattaa ilmaantua.

Ajattelen, että päästäksemme ihmiskehoina ja –mielinä johonkin antropomorfisten piirteittemme alle – etteivät näytelmämme kaventuisi ainoastaan ihmiselämän erilaisten puolien esittämiseksi ja katsomiseksi – meidän on teatteritaiteilijoina itse asiassa sukellettava yhä syvemmälle ihmiseen. Minulle teatterissa ei ole kyse viimekädessä vähääkään ihmispiirteiden esittämisestä. Ainoastaan ihmisenergian etsimisestä esiin: se on samaa kuin se voima joka vihreää vartta pitkin työntää kukkaa.

Meidän tehtävämme on harjoitella niin että kaivamme esiin kanssaihmisten puolesta sitä mitä ihmiskeho kätkee, mihin se pystyy, mikä voima ja herkkyys siihen sisältyy. Ja esitettävä siitä vain kaikkein olennaisin, lahjana näyttämöllä, teatterin alttarilla.

Uskon sanotaan olevan kurottautumista kohti jotakin joka ei näy. Teatteri on paljossa uskoa: paiskautumista, hyökkäämistä, möyrimistä, nousemista ja laskeutumista kohti sitä mikä ei näy. Mutta joka antaa itsensä.

Uskon teatteriin. Tiedän ja tunnen sen voiman.

Uskon ihmisen mahdollisuuteen antaa itsensä kautta jotakin itseään suurempaa. Tänä kautena ja vuonna, ja 2010-luvulla.

7.9.2009, Helsinki

*
Miira Sippola on kirjoittaja ja teatteriohjaaja, ja Myllyteatterin taiteellinen johtaja. Tässä blogissa hän kirjoittaa ajatuksiaan teatterista ja taiteesta. Blogi ilmestyy kerran kuukaudessa.

IN ENGLISH

Confession

I believe in theatre. And I say ”believe” in the sense of ”knowing”.

I have acted upon this belief or knowledge for many years now: searched for tools and worked with the stage, shaped thoughts and planned theatre performances. I have rehearsed and sweated, negotiated, travelled and met other theatre-believers world wide.

I have repeated this sentence in front of different groups of people; in the ministry, in seminars, to the director of the bank when asking for a loan to cover expenses; to official people; producers, culture-oriented people, the elite, and of course to my colleagues in art. Because of this belief I have got into trouble and sometimes arguments. I have mopped stage floors and rehearsal rooms, made coffee for actors and spent sleepless nights, all for this belief in theatre.

Last Tuesday there was a symposium whose purpose was to ”make creativity and Finland’s spiritual environment flourish in the coming decade (2010-2020).” I noticed again that I began my speech with the announcement: I believe in theatre.

In what do I believe when I say this? What do I say I know when saying I believe in theatre?

I fell in love with the stage at the age of seven, sitting in an opera. The piece was ”The Last Temptations” and the lead was sang by a bass singer, Martti Talvela. I was so impressed that a human being could have such an immense presence. And yet the human being on stage was so small. It wasn’t about opera itself, and it wasn’t about the religious subject of the particular opera piece. It was the fact that I heard such a voice coming from a human being. It was a voice that one doesn’t hear every day. It was something else, and yet it came from the human being on stage. In the voice there was some rooted power and energy that was thrown at me from the stage. It didn’t have to do only with Martti Talvela’s voice. It had to do with a broader notion of voice . A primary energy . Some living force.

It had to do with something that we both, Martti Talvela and I, shared. His voice made it, and the whole stage supported it, so that it was given space, and the power of the stage was revealed. I sat in the audience, all my senses open, totally still, and feeling in the energy I was a target of, the distant sound of the mountains, the sound of the sea and wind, the place of a human being in the universe, or the living force that echoes inside the planet Gaia, the same one Dylan Thomas speaks of in his poem: ”the force which through the green fuse drives the flower.” It showed that this is the force in a human being, in me. A dangerous kind of power, the dangerous thick warmth and dangerous delicate sensitivity – unity with the rest of the world, nature and all the universe. Talvela’s voice and his concentration in the music, and the fact that he had trained his voice and body so that he was able to let that kind of voice come out of him, the voice that sleeps in every one of us – this experience empowered me and united me with the shy and silent force within me, the serious and nice girl that I had grown to be. At the same time it united me with the world and other people. I thought the voice revealed something in all of us, and made me look straight in the eyes of the other audience members who had been sitting (or sleeping – hah!) in the audience with me. The performance also affected the adults with whom I was in the opera with. The performance was discussed for the rest of the evening, and that too was something to see and hear, for I don’t recall growing up in a very talkative culture.

I felt I had experienced something sacred. (”Sacred” in the sense of an experience of oneself in relation to something larger; the experience of a connection to some wholeness which is bigger than an individual human being with individual features and recognizable characteristics.

This I experienced in theatre. This is why I say I believe in theatre.

In so-called talk theatre – or performance art – we don’t have the sung voice as the material through which we encounter the unity of human beings and the world. The material through which we encounter this is the actor’s body, and the many-sided world of the stage on which the actor stands, sits, lies down; breaths and talks, in time. We encounter the common energy through the bodily energy of the actor; and everything on stage supports that event. The theatre I am ready be enthusiastic about, to fight for, theorize, travel the world, learn more, feel my way, and get outside my comfort zone for, is theatre whose center is the actor – the actor that gives his/her body and voice to the same kind of material and energy that Martti Talvela gave his voice to.

I see the work of the actor as the duty of the one going first, the duty of the one who remembers. Perhaps it is like the duty of the shamanistic priest. I think that the actor does something for the rest of us. This requires the actor to put aside his/her own identity, to be willing to give his/her body and voice away, to concentrate on some action, gesture and deed, so that the ones coming near the stage have the possibility to be part of something which unites all of the world.

To do this the actor has to get inside the registers of the human body and mind which are not always at hand in our digital daily life. And the director has to let this happen, and be brave enough to stand beside that actor.

The duty of the actor, I think, is to train his/her body like the opera singer trains his/her voice, and then to walk the route created by the performance while controlling his/her gestures and voice in the actions that the performance gives to him/her, as purely as possible. At the same time s/he does something for the audience; connects us with the life-force that s/he has connected with through his/her training, and lets it come out, through the gesture, through the voice, through an action. This makes the audience connect with something which unites us. On that kind of stage, the sacred can occur.

I think that in order for our minds and bodies to get underneath our anthropomorphic features – in order for our plays to go beyond the narrow exploration of different sides of human life on stage – we as theatre artists must, in fact, dive deeper into the human being. For me, theatre is not just about performing different surface features of human beings. It is about searching and showing the human energy: which is the same force which through the green fuse drives the flower.

Our duty is to train so that, for our audience, we dig out the force that is hidden in the human body; what it is cabable of; what strength and sensitivity is inside it. And perform only the very core of it, and be a gift on stage, in the altar of theatre.

It is said that believing means leaning on something which is not seen. There is much belief in theatre; there is much throwing oneself into something which is not seen; a lot of fighting, crawling, getting up and getting down – towards what is not seen, but is there, somewhere, waiting to be given.

I believe in theatre. I know and feel its power.

I believe in the possibility of the human being giving something bigger through oneself, during this season, this year, and in the 2010’s.

7.9.2009, Helsinki

*
The artistic director and writer Miira Sippola writes in the blog about her thoughts concerning theatre and arts. The blog comes out once a month.