Myllyteatterin blogi

Draamaa? December 2, 2009

”Empty space is full of possibilities”, sanoo Naohm näytelmässämme Saari.

Juuri nyt tunnen olevani tyhjä, empty. Täynnä mahdollisuuksia? Kyllä kai, ja aivan varmasti;) Mutta päällimmäisenä kokemuksena on tyhjyys. Tietysti. Mitä muuta voi ohjaaja olla, kun näytelmän ensi-ilta on takana. Saari-esityksestä tuli mielestäni delikaatti pieni-suuri esitys, jossa toteutuu moni asia johon teatterissa uskon ja joka mielestäni sopii tähän maailmanaikaan ja paikkaan. Saari menee Espalla 13.12. asti.
Ensi-illan kulkua uhkasi katastrofi, kun valosuunnittelu ei toteutunut jonkun viattoman katsojan sateenvarjosta himmentimeen valuvan veden takia. Mutta se pakotti meidät ja esityksen luonnon armoille kynttilöiden valoon, ja jotenkin tämä kaikki sopi mainiosti esitykseen joka on nimetty Saareksi.

Julkinen arvostelu valtakunnan päälehdessä ilmestyi. Se ei ollut mairitteleva. Se on yhden kokeneen teatterinkatsojan mielipide, ja ymmärrän sen katsantokulman. Kriitikkomme tuntui kaipaavan lisää draamaa näytelmään. Ja henkilöt eivät kriitikon näkökulmasta ”kohdanneet ilmaisun tasolla.” Emme vastanneet hänen odotuksiinsa. Lehdessä julkaistiin esityskuva, joka esityksestä otetuista hienoista kuvista harmittavasti kaikkein vähiten kuvaa esitystä, esiintyjiä ja heidän ilmaisuaan, sekä spesiaalia lasiseinäistä tilaa, jossa se tapahtuu. Esitys ja siitä leviävä materiaali kulkevat käsi kädessä, siksi harmittaa, että tuo kuvavalinta yksinään ei kerro esityksestä mitään olennaista.

Saaren esikuvana on Euroopan kaikkein läntisin saari Atlantin reunalla, jolla olen usein oleskellut ja elänyt monia rauhallisia ja hiljaisia hetkiä samoin kuin monenlaisia draamoja. Olen myös tavannut siellä mitä ihmeellisimpiä ihmisiä. Eri puolilta maailmaa saarelle löytäneitä, samaan paikkaan rakastuneita – ihmisiä, jotka tuon saaren vihreitä ja karuja rinteitä vasten katsovat itseään ja elämäänsä. Ja vähitellen, pelkkiä saaren rinteitä.
Tuo saari on karu ja tuskastuttava paikka, se vaatii ihmiseltä paljon kuten mitkä tahansa karut olosuhteet. Kuitenkin se on hyvin rikas paikka. Siellä voi kadottaa itsensä ja löytää itsensä. Niin kuin aina kun ihminen menee luontoon. Ja niin kuin aina kun ihminen asettuu vastapäätä taideteosta.

Suurin osa ihmisistä ei käsitä, mitä itua on mennä sinne, karulle saarelle, selviämään, käveleskelemään pitkin rinteitä ja tuijottamaan vihreää rinnettä ja vihaista merta sen ympärillä. Suurimmalle osalle ihmisistä tuollainen ei yksinkertaisesti tunnu tarpeelliselta, päinvastoin suorastaan ärsyttävältä. Sitten on niitä, jotka haluavat jollakin tavalla matkustaa tuolle saarelle, olla osallisia sen karheasta kauneudesta, tenhosta ja syrjäisyydestä, mutta tuovat sinne tullessaan mukanaan pumpun ja suihkun, sähkögeneraattorin ja television, kaljakorin ja jalkapallon. Sallittua, mutta meidän puritaanien mielestä käsittämätöntä, sillä valtameren saaren voi myös ajatella olevan paikka, joka on vapaa näistä. Kun niin suuri osa maapalloa on täytetty kaikenlaisella ihmisen keksimällä viihdykkeellä, miksei antaa saaren olla tyhjä tila, jota voi kuunnella ja katsoa, täyttämättä sitä kaikella sillä, joita maailma pursuaa muualla aivan tarpeeksi?

Kriitikkomme tuntui kaipaavan lisää draamaa näytelmään. ”Draamaa ei revitty edes kielten – suomen, englannin ja japanin limittymisestä toisiinsa.” Niin, ei. Draamaa ei revitty siitä. Eikä ylipäätään kahden ihmisen välisestä konfliktista. Sitä pyrittiin sen sijaan repimään ihmisen konfliktista sen tilan kanssa jossa hän on; päänsä sisäisten asioittensa kanssa; meren kanssa.

Sillä teatteria voi tehdä aivan mistä tahansa. Naohmia näyttelevä Yuko huudahti: ”Think how much theatre can be!” Teatteri voi olla monenlaista, teatteria voi tehdä mistä tahansa aiheesta. Totta kai draama kuuluu teatteriin. Jännitteet ja konfliktit. Ja paljon muuta.
Mutta mitä kaikkea on draama?
Kun meri paiskautuu rantaan ja murtaa kalliota, on siinä mitä suurin draama.
Kun aurinko laskee, joka päivä, joka säällä, on siinä ihmisen kannalta vääjäämättömyyden draama.
Kun ihminen on tilassa huomaamatta toista, on meillä edessämme draama. Kun toinen tarvitsee toista ihmistä, ja toinen ei halua, ollaan draamassa.
Ja kun toinen on fyysisesti erilainen kuin toinen – silloin kyse ei ole draamasta mutta kontrastista on.
Saari-esityksen draama on sellaista. Vähän samanlaista kuin luonnossa havaittava draama. Hitaampaa, tiivistä.
Kauniita kuvia. Toisen ihmisen hengittämisen kuulemista. Ihmisenergiaa tislattuna. Ihmisen katselemista. Tyhjän tilan katselemista.
Sellaista teatteria olemme tavoitelleet ja sitä myös tavoittaneet.

Kun joku vuosi lähdin saarelta, ja katselin kaiholla veneestä taakseni jäävää saarta, ystäväni sanoi: ”Älä huoli. Se pysyy siellä aina.” Ja niin onkin, ihmisen mittakaavassa tuo saari on siellä aina. Ihminen kylläkin muuttaa tuota saarta, ja on muuttanut. Silti luonto on siellä vahva ja saari pysyy.
Meidän ihmisvoimin Helsingin Espalle luomamme saari ei tietystikään ole ihmisten löydettävissä aina; se on olemassa kaksi viikkoa.

Saari-näytelmässä Ohma sanoo: ”Miksi ihmisen pitää haluta hankaliin paikkoihin? Miksei voisi vain elellä rauhassa, vaihdella vaatteita ja olla rauhassa?”
Naohm sanoo: ”The place is empty on the surface. But empty space is full of possibilities.”

Sellainen on myös näyttämö. Ja ihminen. Yhtä paljon mahdollisuuksia täynnä kuin ovat Saaren rinteet. Yuko sanoi, ei näytelmässä vaan näytelmän ulkopuolella:”The most delicate things in the world are impossible to analyze.”

Saaren työryhmä jota ei mainittu sanomissa: Johanna Storm, äänisuunnittelu; Jani-Matti Salo: valosuunnittelu; Johanna Juhola: sävellys; Paula Koivunen: pukusuunnittelu ja näyttämön visuaalisuus; Kaisa Niemi ja Yuko Takeda: näyttelijäntyö; Jan Liesaho, tuottaminen; Heli Sorjonen: valokuvaus; Miira Sippola: käsikirjoitus ja ohjaus.

3.12.2009, Helsinki

*
Miira Sippola on kirjoittaja ja teatteriohjaaja, ja Myllyteatterin taiteellinen johtaja. Tässä blogissa hän kirjoittaa ajatuksiaan teatterista ja taiteesta. Blogi ilmestyy kerran kuukaudessa.

*
IN ENGLISH

Drama?

”Empty space is full of possibilities”, says Naohm in our play Saari (The Island).

Right now I’m feeling empty. And full of possibilities? Well, maybe, and sure;) But on the top of the feelings I feel empty.
Of course. What else can a human being as director be, after a premier. In my opinion, the performance called Saari became to be a delicate, small big performance in which many things I believe in theatre become true, and which suites well to this time and place. The performance will run until Dec. 13th on Espa.
The running of the premier was threatened by a small catastrophe, when the lights got dim on the minute the show was to start. It was a rainy day, people came with umbrellas and water drops from umbrellas got into the dimmer and ruined the lights. But that accident made us on the powers of the Nature to bring along candles to able the audience to see something, and somehow this suited perfectly to a performance that has chosen its name to be Saari – The Island.

The public opinion in the national newspaper was published, too. It wasn’t praising the work done. It was an opinion of an experienced theatre watcher and somehow I do understand his point of view. Our critic seemed to long for more drama to the performance. And in his opinion the characters didn’t meet in the level of their expression.

The inspiration and role model for the performance has been a real island in the most westerly point of Europe, by the Atlantic ocean, where I have often spent my time and lived many peaceful and silent as well as many kinds of dramatic moments. I have also met extraordinary people there; people from different angles of the world, found their ways to this remote island with no electricity. People who have fallen in love with the island’s green and bare hills against which they look at themselves and their lives. And little by little, only the hills of the island.

This rough and frustrating island requires a lot from a human being – like any place with rough conditions. However, it is a very rich place. One can loose him/herself there, and find him/herself there. As always as a man goes to the Nature. And as always as a man confronts a piece of art.

The majority of the people do not see the point on going there, to the bare island, to make it there, to walk there around, to stare at the hills and the rough sea around the piece of land. The majority of the people that kind of thing just does not seem necessary, quite the opposite, it feels the most stupid thing to do. Then there are the people who somehow want to participate in the rough beauty of the island, its magic and remoteness, and they bring along the pump and the shower, a generator and a TV, a box of bear and a football. It is allowed sure, but in the opinion of us puritans it is odd, because we ask: why can they not be one place in the world which is free from this kind of luxury and entertainment? When such a big area on Earth is filled up by a man with so much stuff and entertainment, why not let this remote and rough island stay as an empty space which one can listen to and look at?

Our critic seemed to long for more drama to the play. ”There wasn’t any conflict, not even in mixing up languages, the Finnish, the English and Japanese.” He is right. There wasn’t much drama in there, not in using the different languages, ultimately neither between the characters. The drama was in using the space, in the character meeting her memories, fears and other emotions.

For theatre can be done of anything. Yuko who is playing Naohm in the play said: ”Think how much theatre can be!”
And it can. Any subject matter can be made into theatre. And of coarse drama is part of theatre. Tensions and conflicts. And much else.
But I also want to ask: how wide question can drama be?
When the sea is splashed against the shore and breaks the stone, there is certainly drama.
When the sun goes down every night, from the human perspective, there is a a great drama every day.
When a human being is in the space and the other does not notice the other, we see drama. When the other needs the other and the other doesn’t notice it, then there certainly is a drama.
And when the other is physically expressing differently to the other – there isn’t a conflict but there is a contrast there.
The drama in the performance called Saari – The Island is this kind of drama. The kind of drama that there is in Nature. More slowly, more compact.
Beautiful images. The hearing of one’s breathing. Human energy compressed. Looking at a creature called a human being. Looking at an empty space that is left in between the human being and the wall or window.
That is the kind of theatre we have been wanting to create, and where I think we have succeeded.

When some years ago I left the Island and was looking back towards the island from the boat, my friend said: ”Don’t worry. It will always stay there.” And that is true. It can change, and human beings change and have changed that place. Nowadays there are the showers. Yet the Island is strong and it stays.
Our Island we have created of coarse doesn’t stay always: it stays only for two weeks on Espa.

In the play Ohma says: ”Why a man has to want to difficult places? Why doesn’t one just live peacefully, change clothes and stay?”
Naohm says: ”The place is empty on the surface. But empty space is full of possibilities.”

Such is also the Stage. And a human being. As full of possibilities as are the hills of the island. Yuko said, not in the play but outside it: :”The most delicate things in the world are impossible to analyze.”

The crew which wasn’t mentioned in the critic: Johanna Storm, sound design; Jani-Matti Salo, lightning design; Johanna Juhola, music composing; Paula Koivunen, dresses and visuality of the stage; Kaisa Niemi and Yuko Takeda, actor’s art; Jan Liesaho, producing; Heli Sorjonen: photos; Miira Sippola; script and directing.

3.12.2009, Helsinki

*
The artistic director and writer Miira Sippola writes in the blog about her thoughts concerning theatre and arts. The blog comes out once a month.