jump to navigation

Draamaa? December 2, 2009

Posted by myllyteatteri in Uncategorized.
add a comment

”Empty space is full of possibilities”, sanoo Naohm näytelmässämme Saari.

Juuri nyt tunnen olevani tyhjä, empty. Täynnä mahdollisuuksia? Kyllä kai, ja aivan varmasti;) Mutta päällimmäisenä kokemuksena on tyhjyys. Tietysti. Mitä muuta voi ohjaaja olla, kun näytelmän ensi-ilta on takana. Saari-esityksestä tuli mielestäni delikaatti pieni-suuri esitys, jossa toteutuu moni asia johon teatterissa uskon ja joka mielestäni sopii tähän maailmanaikaan ja paikkaan. Saari menee Espalla 13.12. asti.
Ensi-illan kulkua uhkasi katastrofi, kun valosuunnittelu ei toteutunut jonkun viattoman katsojan sateenvarjosta himmentimeen valuvan veden takia. Mutta se pakotti meidät ja esityksen luonnon armoille kynttilöiden valoon, ja jotenkin tämä kaikki sopi mainiosti esitykseen joka on nimetty Saareksi.

Julkinen arvostelu valtakunnan päälehdessä ilmestyi. Se ei ollut mairitteleva. Se on yhden kokeneen teatterinkatsojan mielipide, ja ymmärrän sen katsantokulman. Kriitikkomme tuntui kaipaavan lisää draamaa näytelmään. Ja henkilöt eivät kriitikon näkökulmasta ”kohdanneet ilmaisun tasolla.” Emme vastanneet hänen odotuksiinsa. Lehdessä julkaistiin esityskuva, joka esityksestä otetuista hienoista kuvista harmittavasti kaikkein vähiten kuvaa esitystä, esiintyjiä ja heidän ilmaisuaan, sekä spesiaalia lasiseinäistä tilaa, jossa se tapahtuu. Esitys ja siitä leviävä materiaali kulkevat käsi kädessä, siksi harmittaa, että tuo kuvavalinta yksinään ei kerro esityksestä mitään olennaista.

Saaren esikuvana on Euroopan kaikkein läntisin saari Atlantin reunalla, jolla olen usein oleskellut ja elänyt monia rauhallisia ja hiljaisia hetkiä samoin kuin monenlaisia draamoja. Olen myös tavannut siellä mitä ihmeellisimpiä ihmisiä. Eri puolilta maailmaa saarelle löytäneitä, samaan paikkaan rakastuneita – ihmisiä, jotka tuon saaren vihreitä ja karuja rinteitä vasten katsovat itseään ja elämäänsä. Ja vähitellen, pelkkiä saaren rinteitä.
Tuo saari on karu ja tuskastuttava paikka, se vaatii ihmiseltä paljon kuten mitkä tahansa karut olosuhteet. Kuitenkin se on hyvin rikas paikka. Siellä voi kadottaa itsensä ja löytää itsensä. Niin kuin aina kun ihminen menee luontoon. Ja niin kuin aina kun ihminen asettuu vastapäätä taideteosta.

Suurin osa ihmisistä ei käsitä, mitä itua on mennä sinne, karulle saarelle, selviämään, käveleskelemään pitkin rinteitä ja tuijottamaan vihreää rinnettä ja vihaista merta sen ympärillä. Suurimmalle osalle ihmisistä tuollainen ei yksinkertaisesti tunnu tarpeelliselta, päinvastoin suorastaan ärsyttävältä. Sitten on niitä, jotka haluavat jollakin tavalla matkustaa tuolle saarelle, olla osallisia sen karheasta kauneudesta, tenhosta ja syrjäisyydestä, mutta tuovat sinne tullessaan mukanaan pumpun ja suihkun, sähkögeneraattorin ja television, kaljakorin ja jalkapallon. Sallittua, mutta meidän puritaanien mielestä käsittämätöntä, sillä valtameren saaren voi myös ajatella olevan paikka, joka on vapaa näistä. Kun niin suuri osa maapalloa on täytetty kaikenlaisella ihmisen keksimällä viihdykkeellä, miksei antaa saaren olla tyhjä tila, jota voi kuunnella ja katsoa, täyttämättä sitä kaikella sillä, joita maailma pursuaa muualla aivan tarpeeksi?

Kriitikkomme tuntui kaipaavan lisää draamaa näytelmään. ”Draamaa ei revitty edes kielten – suomen, englannin ja japanin limittymisestä toisiinsa.” Niin, ei. Draamaa ei revitty siitä. Eikä ylipäätään kahden ihmisen välisestä konfliktista. Sitä pyrittiin sen sijaan repimään ihmisen konfliktista sen tilan kanssa jossa hän on; päänsä sisäisten asioittensa kanssa; meren kanssa.

Sillä teatteria voi tehdä aivan mistä tahansa. Naohmia näyttelevä Yuko huudahti: ”Think how much theatre can be!” Teatteri voi olla monenlaista, teatteria voi tehdä mistä tahansa aiheesta. Totta kai draama kuuluu teatteriin. Jännitteet ja konfliktit. Ja paljon muuta.
Mutta mitä kaikkea on draama?
Kun meri paiskautuu rantaan ja murtaa kalliota, on siinä mitä suurin draama.
Kun aurinko laskee, joka päivä, joka säällä, on siinä ihmisen kannalta vääjäämättömyyden draama.
Kun ihminen on tilassa huomaamatta toista, on meillä edessämme draama. Kun toinen tarvitsee toista ihmistä, ja toinen ei halua, ollaan draamassa.
Ja kun toinen on fyysisesti erilainen kuin toinen – silloin kyse ei ole draamasta mutta kontrastista on.
Saari-esityksen draama on sellaista. Vähän samanlaista kuin luonnossa havaittava draama. Hitaampaa, tiivistä.
Kauniita kuvia. Toisen ihmisen hengittämisen kuulemista. Ihmisenergiaa tislattuna. Ihmisen katselemista. Tyhjän tilan katselemista.
Sellaista teatteria olemme tavoitelleet ja sitä myös tavoittaneet.

Kun joku vuosi lähdin saarelta, ja katselin kaiholla veneestä taakseni jäävää saarta, ystäväni sanoi: ”Älä huoli. Se pysyy siellä aina.” Ja niin onkin, ihmisen mittakaavassa tuo saari on siellä aina. Ihminen kylläkin muuttaa tuota saarta, ja on muuttanut. Silti luonto on siellä vahva ja saari pysyy.
Meidän ihmisvoimin Helsingin Espalle luomamme saari ei tietystikään ole ihmisten löydettävissä aina; se on olemassa kaksi viikkoa.

Saari-näytelmässä Ohma sanoo: ”Miksi ihmisen pitää haluta hankaliin paikkoihin? Miksei voisi vain elellä rauhassa, vaihdella vaatteita ja olla rauhassa?”
Naohm sanoo: ”The place is empty on the surface. But empty space is full of possibilities.”

Sellainen on myös näyttämö. Ja ihminen. Yhtä paljon mahdollisuuksia täynnä kuin ovat Saaren rinteet. Yuko sanoi, ei näytelmässä vaan näytelmän ulkopuolella:”The most delicate things in the world are impossible to analyze.”

Saaren työryhmä jota ei mainittu sanomissa: Johanna Storm, äänisuunnittelu; Jani-Matti Salo: valosuunnittelu; Johanna Juhola: sävellys; Paula Koivunen: pukusuunnittelu ja näyttämön visuaalisuus; Kaisa Niemi ja Yuko Takeda: näyttelijäntyö; Jan Liesaho, tuottaminen; Heli Sorjonen: valokuvaus; Miira Sippola: käsikirjoitus ja ohjaus.

3.12.2009, Helsinki

*
Miira Sippola on kirjoittaja ja teatteriohjaaja, ja Myllyteatterin taiteellinen johtaja. Tässä blogissa hän kirjoittaa ajatuksiaan teatterista ja taiteesta. Blogi ilmestyy kerran kuukaudessa.

*
IN ENGLISH

Drama?

”Empty space is full of possibilities”, says Naohm in our play Saari (The Island).

Right now I’m feeling empty. And full of possibilities? Well, maybe, and sure;) But on the top of the feelings I feel empty.
Of course. What else can a human being as director be, after a premier. In my opinion, the performance called Saari became to be a delicate, small big performance in which many things I believe in theatre become true, and which suites well to this time and place. The performance will run until Dec. 13th on Espa.
The running of the premier was threatened by a small catastrophe, when the lights got dim on the minute the show was to start. It was a rainy day, people came with umbrellas and water drops from umbrellas got into the dimmer and ruined the lights. But that accident made us on the powers of the Nature to bring along candles to able the audience to see something, and somehow this suited perfectly to a performance that has chosen its name to be Saari – The Island.

The public opinion in the national newspaper was published, too. It wasn’t praising the work done. It was an opinion of an experienced theatre watcher and somehow I do understand his point of view. Our critic seemed to long for more drama to the performance. And in his opinion the characters didn’t meet in the level of their expression.

The inspiration and role model for the performance has been a real island in the most westerly point of Europe, by the Atlantic ocean, where I have often spent my time and lived many peaceful and silent as well as many kinds of dramatic moments. I have also met extraordinary people there; people from different angles of the world, found their ways to this remote island with no electricity. People who have fallen in love with the island’s green and bare hills against which they look at themselves and their lives. And little by little, only the hills of the island.

This rough and frustrating island requires a lot from a human being – like any place with rough conditions. However, it is a very rich place. One can loose him/herself there, and find him/herself there. As always as a man goes to the Nature. And as always as a man confronts a piece of art.

The majority of the people do not see the point on going there, to the bare island, to make it there, to walk there around, to stare at the hills and the rough sea around the piece of land. The majority of the people that kind of thing just does not seem necessary, quite the opposite, it feels the most stupid thing to do. Then there are the people who somehow want to participate in the rough beauty of the island, its magic and remoteness, and they bring along the pump and the shower, a generator and a TV, a box of bear and a football. It is allowed sure, but in the opinion of us puritans it is odd, because we ask: why can they not be one place in the world which is free from this kind of luxury and entertainment? When such a big area on Earth is filled up by a man with so much stuff and entertainment, why not let this remote and rough island stay as an empty space which one can listen to and look at?

Our critic seemed to long for more drama to the play. ”There wasn’t any conflict, not even in mixing up languages, the Finnish, the English and Japanese.” He is right. There wasn’t much drama in there, not in using the different languages, ultimately neither between the characters. The drama was in using the space, in the character meeting her memories, fears and other emotions.

For theatre can be done of anything. Yuko who is playing Naohm in the play said: ”Think how much theatre can be!”
And it can. Any subject matter can be made into theatre. And of coarse drama is part of theatre. Tensions and conflicts. And much else.
But I also want to ask: how wide question can drama be?
When the sea is splashed against the shore and breaks the stone, there is certainly drama.
When the sun goes down every night, from the human perspective, there is a a great drama every day.
When a human being is in the space and the other does not notice the other, we see drama. When the other needs the other and the other doesn’t notice it, then there certainly is a drama.
And when the other is physically expressing differently to the other – there isn’t a conflict but there is a contrast there.
The drama in the performance called Saari – The Island is this kind of drama. The kind of drama that there is in Nature. More slowly, more compact.
Beautiful images. The hearing of one’s breathing. Human energy compressed. Looking at a creature called a human being. Looking at an empty space that is left in between the human being and the wall or window.
That is the kind of theatre we have been wanting to create, and where I think we have succeeded.

When some years ago I left the Island and was looking back towards the island from the boat, my friend said: ”Don’t worry. It will always stay there.” And that is true. It can change, and human beings change and have changed that place. Nowadays there are the showers. Yet the Island is strong and it stays.
Our Island we have created of coarse doesn’t stay always: it stays only for two weeks on Espa.

In the play Ohma says: ”Why a man has to want to difficult places? Why doesn’t one just live peacefully, change clothes and stay?”
Naohm says: ”The place is empty on the surface. But empty space is full of possibilities.”

Such is also the Stage. And a human being. As full of possibilities as are the hills of the island. Yuko said, not in the play but outside it: :”The most delicate things in the world are impossible to analyze.”

The crew which wasn’t mentioned in the critic: Johanna Storm, sound design; Jani-Matti Salo, lightning design; Johanna Juhola, music composing; Paula Koivunen, dresses and visuality of the stage; Kaisa Niemi and Yuko Takeda, actor’s art; Jan Liesaho, producing; Heli Sorjonen: photos; Miira Sippola; script and directing.

3.12.2009, Helsinki

*
The artistic director and writer Miira Sippola writes in the blog about her thoughts concerning theatre and arts. The blog comes out once a month.

Advertisements

Ruumiillisille rajoille October 31, 2009

Posted by myllyteatteri in Uncategorized.
add a comment

Tänään kirjoitan blogini myöhässä siksi, että olen ollut niin keskittynyt Saari-näytelmän harjoitusten alkamiseen ja näyttelijöitten kohtaamiseen joka aamu, enkä kerta kaikkiaan ole ehtinyt miettiä puhumista kenellekään muulle kuin omalle työryhmälleni.
Mutta nyt on aika, sydän täysi. Asiani on: rajat. Reuna. Edge.
Mennä rajoille, reunoille. Ihmisvoimien, jaksamisen, ajattelun.

Ohjaaja ei saa ajatella löysästi. Ohjaajan taidetta on se, että ei päästä käsiensä läpi sitä, mikä ei ole kunnolla ajateltu näyttämölle.

Ohjaajan väline ajatteluun on kaikkein keskeisimmin näyttelijä. Ja näyttelijän uskallus tavoitella omia rajojaan, ylittää ne, mennä reunoille.

Mille reunoille, kun näyttelijän mielikuvituksensa ja taiteensa materiaali on hänen oma kehonsa?

Taidemaalari opettelee viivaa. Veistäjä savea tai metallia. Hän opettelee, kuinka käsitellä materiaaliaan, mitä siitä muovata. Ja mitä karsia pois, saadakseen esiin jotakin kiteytettyä. Sanotaanhan, että taide on loppujen lopuksi vain turhan karsimista, olennaisen etsimistä esiin.
Eli mitä näyttelijä etsii esiin? Mitä materiaalia hän muokkaa, millä operoi ja kiteyttää?

Ei ole muuta materiaalia kuin näyttelijän keho. Keho tilassa. Ja keho, yksinään, sellaisenaan, puhuvana tai vaiti, pysähtyneenä tai liikkuvana, alhaalla, ylhäällä tai jossakin tässä välissä. Siinä materiaali.

Ja tätä kaikkea näyttelijä tekee koko ajan. Tällä luo, tällä näyttää, tällä saa meidät uskomaan ja elämään enemmän. Tällä taikoo eteemme mitä taikoo. Näyttelijällä on taiteilijoista kaikkein mielettömin materiaali hallussaan, sillä ihmiskeho resonoi meissä aina vahvemmin kuin vahvinkaan maalaus.
Tai, ihmiskeholla on mahdollisuus saada huone ja siinä oleva esityksen kokija värähtelemään.

Näyttelijällä on mieletön valta ja voima siinä faktassa, että hänen taiteensa materiaali on hän itse ja hänen kehollisuutensa.

Me elämme ajassa, jossa meitä ei fyysisesti uhkaa mikään. Minun sukupolveani sanotaan pullamössö-sukupolveksi. Ja totta on, että me olemme tottuneet mukavuuteen. Me haemme kiksejä ilmasta ja merestä, videotykiltä ja mukavilta sohvilta. Me olemme sukupolvi, joka on jotenkuten oppinut nautiskelemaan elämästä, ottamaan itsellemme laatuaikaa, hemmottelemaankin. Se on meille mahdollista.

Me myös olemme kaikkialla yhtä aikaa, osaamme käyttää verkkoa, digiä ja kaikkea tätä. Meidän rajojamme uhkaa ja meitä kuljettaa kohti jaksamisen reunoja tämä kaikkialla yhtä aikaa olemisen mahdollisuus, pakko ja ihanuus, tämä mieletön virikkeisyys ja kiireen todellisuus. Siitä tulee myös tyystin toisenlainen turtumus ja väsymys kuin se väsymys, joka seuraa fyysistä uhkaa tai fyysistä ponnistelua, verevää henkiinjäämistaistelua.

Me emme elä maailmassa, jossa meidän tarvitsisi fyysisesti pakon edestä väsyä, tai jossa kokisimme fyysistä kipua, tai joutuisimme todella ponnistelemaan, ja joutuisimme rajojemme kanssa tekemisiin.

Ajattelen näyttelijöitä joskus muinoin. Niitä, jotka esittivät amfiteattereissa ja kaupungin toreilla, ilman minkään maailman äänentoistoja, tehden taidetta omalla kehollaan. Heidän piti osata muovata materiaalinsa niin, että se näissä olosuhteissa tuli esiin.

Nykyään näyttelijöillä on suurilla näyttämöillä melkein järjestään mikrofonit, muuten puhe ei kuulu. Pienilläkin näyttämöillä on usein vaikea kuulla näyttelijän puhetta.

Minun mielestäni se on sama asia kuin että taidemaalari maalaisi viivansa suttuisesti. Tai että savenvalaja jättäisi työnsä kesken ja panisi näytille.

Kun opiskelin kaksi viikkoa Japanissa Tadashi Suzukin teatterikeskuksessa, opettajani kysyi: ” Näyttelijöiden ja ohjaajien pitäisi olla kehon spesialisteja. No. Oletteko te?”

Ei voi olla kehon spesialisti, ellei ole kokemusta siitä, että on koetellut kehollisia rajojaan niissä asioissa, joita näyttämöllä tekee: seisoo, istuu, liikkuu, on pysähtyneenä, puhuu, on vaiti. Kaikissa näissä pitää olla käynyt rajoilla, tietää mitä se on. Venyttää rajojaan, opetella materiaaliaan yhtä tosissaan kuin taiteilija ateljeesään. Jotta voi käyttää materiaaliaan kehoa siten kuin kulloinkin haluaa.

Ja tämä rajoille meneminen – ei ole helppoa, ei meille. Siitä tulee epämukava olo, se voi olla jopa kivuliasta, fyysisesti. Ja silti. Mielestäni se on nimenomaan meidän tehtävä. Minusta teatterin tekijän pitää olla valmis menemään kivun läpi. En tarkoita jäsenien loukkaamista, en tarkoita mitään sellaista. Vaan yksinkertaisesti sitä, että meitä ennenkin olleet ovat osanneet puhua ja liikkua niin, että ei tarvita kameroita ja äänentoistolaitteita näyttämään läheltä. Teatteri on teatteria siksi, että sen väline on ihmiskeho.

Ellemme ole valmiita menemään teatterissa kehollisuutemme (ja mielikuvituksemme) rajoille, voimme yhtä hyvin lopettaa koko teatterin ja päästää porukat vapautunein mielin lätkämatsiin – siellähän ne antavat itsensä täysillä. Kiihdyttävät, jarruttavat, kiitävät ja huutavat. Kylläkin vain sen mustan muovipalan takia.

Teatteri on paljon monipuolisempi. Mutta samaa energiaa olen vailla. Vaikka vain näyttelijän vaitiolossa. Istumisessa, seisomisessa, puhumisessa. Ohjaajana en voi mennä rajoille näyttelijän puolesta. Hänen on se tehtävä. Mitä minä voin tehdä, on janota sitä. Ajatella niin että hänen kannattaa se tehdä, ja luoda turvalliset puitteet. Mutta minä en ole näyttämöllä, siellä on näyttelijä. Minä janoan nähdä siellä hänet, ihmisen. Minä haluan, että joku tekee puolestani sen työn, että menee reunoille, ja näyttää, millaista siellä on. Ellemme tiedä sitä, me olemme pelkkä pullamössöporukka, emmekä ainakaan mitään ’kehon spesialisteja’.

Huomenna harjoitukset jatkuvat.

30.10.2009, Helsinki

*
Miira Sippola on kirjoittaja ja teatteriohjaaja, ja Myllyteatterin taiteellinen johtaja. Tässä blogissa hän kirjoittaa ajatuksiaan teatterista ja taiteesta. Blogi ilmestyy kerran kuukaudessa.

IN ENGLISH
To the bodily limits

Today I am going to write my blog, which has been late because I’ve been so concentrated on the rehearsals of Saari-production and meeting my actors every morning, that I have not had a second to think about any other people but my company now.
But now it’s the time, my heart is full. And my topic is: Limits. Boarders. The edge.
Going to the edge, or edges. To the edges of human powers, of endurance, of thinking.

A director cannot think loose. The art of a director is that s/he mustn’t let anything that has been thought loose, through his/her hands to the stage.

The central material for director’s thinking is the actor. And actor’s courage to reach for one’s limits, go beyond them, go to the edges.

To what edges, when the material for the actor’s imagination and art is his/her own body?

A visual artist studies the line. The sculptor studies clay or metal. S/he studies how to treat the material, what to shape from it. And what to take out from it, to crystallize something. It is said, after all, that art is in the end just taking out the unnecessary, digging out the necessary.
So what is it that the actor is digging out? What is it that s/he shapes, with which does s/he operate and what does s/he crystallize?
There is no other material but the actor’s body. The body in the space. And the body, alone, as it is, talking or silent, still or moving, down, up, or somewhere in between in the space. That’s the material.
And this is what the actor does all the time. With this s/he creates, with this does s/he show, makes us believe and live more. With this does s/he create everything s/he does. Of all the artists, the actor has the most incredible material, for the human body resonates in humans always stronger than the most impressive painting.
Or, it is better to say, that the human body has that ability to get the room and the experincer of the performance to vibrate.
The actor has incredible power and strength in the fact, that his/her material is s/he him/herself, and his/her own bodily existence.

We live in the period of time where nothing physically threatens us. My generation is said to be “cinnamon roll-generation.” And it is true that we are accustomed to comfort. We reach to the air and to the sea to get extreme experiences, we get a video shooter and a comfortable couch. We are a generation that has finally learned to enjoy life, to take ourselves ‘quality time’, even treat ourselves. It is allowed and it is possible for our generation.
In our generation it is also noticeable that we are everywhere simultaneously. We have the know-how to use the Internet, the digi-everything and all that. This wonderful possibility to be everywhere at the same time, which on the other hand is a must; this incredible variety of possibilities and the reality of busyness [and business] is out threat and challenge. It causes another kind of dullness and tiredness than the tiredness that comes from physical battle for one’s life.
We live in the world in which we necessarily don’t have to get tired physically, or in which we would experience physical pain, or in which we would really have to exert and so forth get in contact with our physical edges.

I think about ancient actors. Those who performed in amphitheaters and on market squares of towns, without any amplifiers, making the art of theatre with their bodies only. They had to know how to shape their bodily material so that in those circumstances it did it.
Nowadays actors nearly always have microphones when they perform on big stages, otherwise their speak is not heard. On small stages it is often difficult to hear the actor’s speaking.
In my opinion it is the same thing than an artist, a painter, would paint his/her line only half way. Or like a sculptor would leave his/her work unfinished and put it in an exhibition.

When I was studying those intensive weeks in Tadashi Suzuki’s theatre center in Japan, my teacher asked me: “Actors and directors should be specialists of the body. Well. Are you?”

One cannot be a specialist of the body if one lacks the physical experience of going to the edges in those very deeds s/he does on stage: standing, sitting, moving, being still; speaking, being silent. In all these deeds the actor should have gone to the edges, in order to know what it is like. To broaden the limits, to study one’s material as truly as an artist in her/his atelier. In order to use one’s body the way one wishes, to express the inside.
And – this going to the edges is not easy, for us. It causes an unpleasant feeling, it can be even painful, physically. And yet. I think we must to that. An artist for theatre must be willing to go through pain. I do not mean breaking one’s body, by any means, purposefully. I simply want to make a note that the ones before us have been able to speak and move so that cameras and amplifiers are not needed to get close to the audience. Theatre is theatre because its tool is the human body.
If we are not willing to go the limits of our body and imagination, we might as well stop making theatre and freely let the folks go to see those ice hockey matches – there the players give all of themselves. They speed, they stop, they fly and they shout. They do so for the sake of that black plastic thing.
Theatre is much wider. But I’m after the same human energy. I want it in the stillness of the actor. In the sitting of the actor; in standing; in speaking. As director I cannot go to these limits for the actor. S/he has to do it for. What I can do, is to be thirsty for it. Think so that its worth of doing for him/her, and create safe surrounding to do that. But I am not there on the stage as director; the actor is. I am thirsty to see her/him there: the human being. I want that someone does the deed for me, to go to the edges, and shows what it is like there. For if we don’t know it (in the meaning of ‘feel’ it), we are indeed the cinnamon roll-generation. Or at least we are not any specialists of the body.

Tomorrow we continue in our rehearsals.

October 30th, 2009, Helsinki

*
The artistic director and writer Miira Sippola writes in the blog about her thoughts concerning theatre and arts. The blog comes out once a month.

Uskontunnustus September 7, 2009

Posted by myllyteatteri in Uncategorized.
1 comment so far

Uskontunnustus

Uskon teatteriin. Ja sanon ”uskon” ”tietämisen” merkityksessä.

Olen toiminut tämän uskon tai tiedon varassa jo useita vuosia: etsinyt työkaluja työskennellä näyttämön kanssa, hahmotellut ajatuksia ja tehnyt esityksiä. Olen treenannut ja hionnut, neuvotellut, matkustanut ympäri maailmaa ja tavannut muita teatteri-uskovaisia yli maitten rajojen.

Olen toistanut tätä lausetta erilaisten ihmisporukoiden edessä, ministeriössä, seminaareissa; pankinjohtajalle pyytäessäni lainaa teatterin tekemisestä koituneisiin kuluihin; virkamiehille, tuottajille, kulttuurikansalle, sivistyneistölle, tietysti taiteilija-kollegoille. Olen joutunut uskon tähden kiipeliin ja joskus selkkauksiin. Olen luutunnut näyttämön ja harjoitustilojen lattioita, keittänyt kahvia ja viettänyt unettomia öitä, ja mitä kaikkea, tämän uskon vuoksi. Viimetiistaina oltiin koolla symposiumissa, jossa tarkoitus oli valtion määräyksestä pohtia luovuutta ja Suomen henkistä ilmastoa – jotta se saataisiin oikein kukoistamaan 2010-luvulla. Hoksasin taas aloittavani puheenvuoroni tällä ”julistuksella”: Uskon teatteriin.

Mihin sanon uskovani, tai mitä sanon tietäväni, kun näin sanon?

Rakastuin näyttämöön silloin kun 7-vuotiaana näin oopperan. Se oli *Viimeiset kiusaukset*, ja siinä lauloi Martti Talvela. Vaikutuin eniten siitä, että ihminen oli siinä niin suuri. Ja samalla pieni. Ei ollut kyse oopperasta taidelajina eikä oopperan aiheesta. Kyse oli siitä, että kuulin ihmisestä tulevan sellaisen äänen. Se oli ääni jota ei kuule joka päivä. Se oli jotakin muuta, ja silti se tuli ihmisestä. Siinä äänessä oli jokin juureva voima ja energia, joka paiskautui minua päin näyttämöltä. Eikä sillä ollut tekemistä vain Martti Talvelan äänen kanssa. Sillä oli tekemistä äänen kanssa yleensä. Energian kanssa yleensä. Jonkun elämänvoiman kanssa yleensä.

Jonkun sellaisen kanssa, jonka äärellä olimme me molemmat, Martti Talvela ja minä. Hänen äänensä sen sai aikaan, ja se ylöspano, että sille äänelle annettiin tilaa, ja energia tuli näyttämöllä esiin. Minä olin noin 7-vuotias, ja istuin katsomossa rävähtämättä, tuntien siinä energiassa jonka äänessä kohtasin, vuorten jylyn ja valtameren ja tuulen, ihmisen paikan tässä galaksien avaruudessa, tai planeetta Gaian sisässä jylisevän elämänvoiman, joka “through the green fuse drives the flower”, kuten Dylan Thomas runossaan sanoo. Se näytti, että ihmisessä on tuollaista, minussakin. Tuollaista vaarallista voimaa, vaarallisen paksua lämpöä ja vaarallisen hienovireistä herkkyyttä – yhteyttä kaikkeen muuhun maailmaan, luontoon ja koko universumiin. Talvelan ääni ja hänen keskittymisensä musiikkiin – ja se että hän oli harjoittanut kehonsa sellaiseksi, että pystyy antamaan ulos sellaisen äänen, joka ihmisessä, jokaisessa meissä potentiaalina uinuu – tämä kokemus voimaannutti ja saattoi minut yhteen oman aran, vakavaksi ja kiltiksi kasvaneen tytön oman elämänvoiman kanssa. Samalla se liitti minut yhteen maailman kanssa, ja muiden katsojien kanssa. Minusta se ääni paljasti meistä kaikista jotakin, ja minä katsoin suoremmin silmiin niitä jotka olivat istuneet (tai nukkuneet, hah!) oopperassa kanssani. Tosin oli esitys vaikuttanut myös niihin aikuisiin, joiden kanssa teatterikäynnillä olin. Esityksestä keskusteltiin pitkin iltaa sen jälkeen, ja sekin oli tavatonta, sillä en muista kasvaneeni erityisen keskustelevaan kulttuuriin.

Yhdellä sanalla sanoen, tunsin tuolloin 7-vuotiaana kokeneeni näyttämön kautta jotakin pyhää. (Pyhä voidaan määritellä niin että se on kokemus itsestä suhteessa johonkin itseään suurempaan; kokemus suhteesta johonkin kokonaisuuteen joka on suurempi kuin yksittäinen ihminen yksilöllisine piirteineen ja tunnistettavuuksineen.) Koin tämän teatterissa. Siksi sanon että uskon teatteriin.

Ns. puheteatterissa – tai esitystaiteessa – meillä ei ole kohtaamisen pintana laulettu ääni ja musiikki. Kohtaamisen pintana on näyttelijän keho. Ja näyttämön moniulotteinen maailma, jossa näyttelijä seisoo, istuu, makaa, kyyristyy; hengittää ja puhuu ajassa. Me kohtaamme yhteiset asiat näyttelijän kehollisen energian kautta, ja sitä kautta, että näyttämön jokainen kohta tukee tätä. Teatteri jonka puolesta olen valmis intoilemaan, taistelemaan, teoretisoimaan, matkustamaan ympäri maailmaa, oppimaan lisää, hapuilemaan ja vaarantamaan omaa turvallisuudentunnettani, on teatteria jossa näyttelijä on keskiössä – näyttelijä joka antaa oman kehonsa ja äänensä samanlaiseksi aineeksi ja energiaksi kuin Talvela äänensä.

Ymmärrän näyttelijän tehtävän edelläkulkijan, muistajan, voisi jopa sanoa että shamanistisen papin tehtävänä. Ajattelen, että näyttelijä tekee jotakin meidän puolestamme. Tämä vaatii itsensä unohtavaa ihmisyyttä näyttelijältä: on suostuttava antamaan kehonsa ja äänensä ”uhriksi”, keskityttävä johonkin toimeen, eleeseen ja tekoon niin, että näyttämön äärelle tulevilla on mahdollisuus päästä osalliseksi jostakin yhteisestä.

Tämä vaatii, että näyttelijän pitää mennä sellaisille rekistereille ihmisessä, jotka eivät ole nykypäivänä meidän arjessamme läsnä – ja ohjaajan pitää sallia ja uskaltaa olla läsnä tässä kulussa.

Näyttelijän tehtävä on mielestäni hioa kehonsa sellaiseksi kuin oopperalaulaja äänensä. Ja kulkea esitykseen luotava reittinsä ja hallita eleensä ja äänensä niissä tehtävissä joita esitys hänelle antaa, mahdollisimman puhtaasti. Samalla hän tekee katsojan puolesta jotakin; ottaa yhteyden sellaiseen elämänvirtaan johon on hän saanut kosketuksen harjoittelunsa kautta ja antaa sen tulla esiin, eleen, äänen, toiminnan avulla. Se panee meidät katsomossa kosketuksiin jonkun yhteisen kanssa. Ja sellaiseen näyttämöön pyhä saattaa ilmaantua.

Ajattelen, että päästäksemme ihmiskehoina ja –mielinä johonkin antropomorfisten piirteittemme alle – etteivät näytelmämme kaventuisi ainoastaan ihmiselämän erilaisten puolien esittämiseksi ja katsomiseksi – meidän on teatteritaiteilijoina itse asiassa sukellettava yhä syvemmälle ihmiseen. Minulle teatterissa ei ole kyse viimekädessä vähääkään ihmispiirteiden esittämisestä. Ainoastaan ihmisenergian etsimisestä esiin: se on samaa kuin se voima joka vihreää vartta pitkin työntää kukkaa.

Meidän tehtävämme on harjoitella niin että kaivamme esiin kanssaihmisten puolesta sitä mitä ihmiskeho kätkee, mihin se pystyy, mikä voima ja herkkyys siihen sisältyy. Ja esitettävä siitä vain kaikkein olennaisin, lahjana näyttämöllä, teatterin alttarilla.

Uskon sanotaan olevan kurottautumista kohti jotakin joka ei näy. Teatteri on paljossa uskoa: paiskautumista, hyökkäämistä, möyrimistä, nousemista ja laskeutumista kohti sitä mikä ei näy. Mutta joka antaa itsensä.

Uskon teatteriin. Tiedän ja tunnen sen voiman.

Uskon ihmisen mahdollisuuteen antaa itsensä kautta jotakin itseään suurempaa. Tänä kautena ja vuonna, ja 2010-luvulla.

7.9.2009, Helsinki

*
Miira Sippola on kirjoittaja ja teatteriohjaaja, ja Myllyteatterin taiteellinen johtaja. Tässä blogissa hän kirjoittaa ajatuksiaan teatterista ja taiteesta. Blogi ilmestyy kerran kuukaudessa.

IN ENGLISH

Confession

I believe in theatre. And I say ”believe” in the sense of ”knowing”.

I have acted upon this belief or knowledge for many years now: searched for tools and worked with the stage, shaped thoughts and planned theatre performances. I have rehearsed and sweated, negotiated, travelled and met other theatre-believers world wide.

I have repeated this sentence in front of different groups of people; in the ministry, in seminars, to the director of the bank when asking for a loan to cover expenses; to official people; producers, culture-oriented people, the elite, and of course to my colleagues in art. Because of this belief I have got into trouble and sometimes arguments. I have mopped stage floors and rehearsal rooms, made coffee for actors and spent sleepless nights, all for this belief in theatre.

Last Tuesday there was a symposium whose purpose was to ”make creativity and Finland’s spiritual environment flourish in the coming decade (2010-2020).” I noticed again that I began my speech with the announcement: I believe in theatre.

In what do I believe when I say this? What do I say I know when saying I believe in theatre?

I fell in love with the stage at the age of seven, sitting in an opera. The piece was ”The Last Temptations” and the lead was sang by a bass singer, Martti Talvela. I was so impressed that a human being could have such an immense presence. And yet the human being on stage was so small. It wasn’t about opera itself, and it wasn’t about the religious subject of the particular opera piece. It was the fact that I heard such a voice coming from a human being. It was a voice that one doesn’t hear every day. It was something else, and yet it came from the human being on stage. In the voice there was some rooted power and energy that was thrown at me from the stage. It didn’t have to do only with Martti Talvela’s voice. It had to do with a broader notion of voice . A primary energy . Some living force.

It had to do with something that we both, Martti Talvela and I, shared. His voice made it, and the whole stage supported it, so that it was given space, and the power of the stage was revealed. I sat in the audience, all my senses open, totally still, and feeling in the energy I was a target of, the distant sound of the mountains, the sound of the sea and wind, the place of a human being in the universe, or the living force that echoes inside the planet Gaia, the same one Dylan Thomas speaks of in his poem: ”the force which through the green fuse drives the flower.” It showed that this is the force in a human being, in me. A dangerous kind of power, the dangerous thick warmth and dangerous delicate sensitivity – unity with the rest of the world, nature and all the universe. Talvela’s voice and his concentration in the music, and the fact that he had trained his voice and body so that he was able to let that kind of voice come out of him, the voice that sleeps in every one of us – this experience empowered me and united me with the shy and silent force within me, the serious and nice girl that I had grown to be. At the same time it united me with the world and other people. I thought the voice revealed something in all of us, and made me look straight in the eyes of the other audience members who had been sitting (or sleeping – hah!) in the audience with me. The performance also affected the adults with whom I was in the opera with. The performance was discussed for the rest of the evening, and that too was something to see and hear, for I don’t recall growing up in a very talkative culture.

I felt I had experienced something sacred. (”Sacred” in the sense of an experience of oneself in relation to something larger; the experience of a connection to some wholeness which is bigger than an individual human being with individual features and recognizable characteristics.

This I experienced in theatre. This is why I say I believe in theatre.

In so-called talk theatre – or performance art – we don’t have the sung voice as the material through which we encounter the unity of human beings and the world. The material through which we encounter this is the actor’s body, and the many-sided world of the stage on which the actor stands, sits, lies down; breaths and talks, in time. We encounter the common energy through the bodily energy of the actor; and everything on stage supports that event. The theatre I am ready be enthusiastic about, to fight for, theorize, travel the world, learn more, feel my way, and get outside my comfort zone for, is theatre whose center is the actor – the actor that gives his/her body and voice to the same kind of material and energy that Martti Talvela gave his voice to.

I see the work of the actor as the duty of the one going first, the duty of the one who remembers. Perhaps it is like the duty of the shamanistic priest. I think that the actor does something for the rest of us. This requires the actor to put aside his/her own identity, to be willing to give his/her body and voice away, to concentrate on some action, gesture and deed, so that the ones coming near the stage have the possibility to be part of something which unites all of the world.

To do this the actor has to get inside the registers of the human body and mind which are not always at hand in our digital daily life. And the director has to let this happen, and be brave enough to stand beside that actor.

The duty of the actor, I think, is to train his/her body like the opera singer trains his/her voice, and then to walk the route created by the performance while controlling his/her gestures and voice in the actions that the performance gives to him/her, as purely as possible. At the same time s/he does something for the audience; connects us with the life-force that s/he has connected with through his/her training, and lets it come out, through the gesture, through the voice, through an action. This makes the audience connect with something which unites us. On that kind of stage, the sacred can occur.

I think that in order for our minds and bodies to get underneath our anthropomorphic features – in order for our plays to go beyond the narrow exploration of different sides of human life on stage – we as theatre artists must, in fact, dive deeper into the human being. For me, theatre is not just about performing different surface features of human beings. It is about searching and showing the human energy: which is the same force which through the green fuse drives the flower.

Our duty is to train so that, for our audience, we dig out the force that is hidden in the human body; what it is cabable of; what strength and sensitivity is inside it. And perform only the very core of it, and be a gift on stage, in the altar of theatre.

It is said that believing means leaning on something which is not seen. There is much belief in theatre; there is much throwing oneself into something which is not seen; a lot of fighting, crawling, getting up and getting down – towards what is not seen, but is there, somewhere, waiting to be given.

I believe in theatre. I know and feel its power.

I believe in the possibility of the human being giving something bigger through oneself, during this season, this year, and in the 2010’s.

7.9.2009, Helsinki

*
The artistic director and writer Miira Sippola writes in the blog about her thoughts concerning theatre and arts. The blog comes out once a month.